Tämän blogin tarkoituksena olisi antaa vinkkejä ja näkökulmia niihin pulmiin, joita työssäni päivittäin kohtaan. Moni on saanut apua, mutta moni jää avun ulkopuolelle omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Toisten on helpompi tulla juttusille kuin toisten. Osalle on helpompi lukea neuvoja kun kohdata silmästä silmään. Kaikille löytyy kuitenkin yksi yhteinen piirre; tunteet menevät vuoristorataa, tahtoipa sitä tai ei. Mitä niille tekisi ja miten niiden kanssa pärjäisi?
Myös tämä Varis kohtaa päivittäin haasteita omien tunteidensa kanssa, vaikka päällinen puoli näyttäisikin kovin vakaalta. Ihmiset näyttävät tunteensa eri tavalla ja sekin on normaalia. Hyväksyttävämpää on osata hillitä itsensä tunteiden kuohuessa, mutta mitä jos ei aina pysty? Olen itse maailman parhain esimerkki siitä, miten pettymykset näkyivät lapsena pelinappuloiden seinään viskomisena ja ovien paukutteluna. Isäpuoleni muistuttaa minua siitä, kuinka suutuin pilkkireissulla kun en halunnut vielä lähteä. Huusin keuhkoni kipeäksi "En tuu enää ikkään tänne!!!!"
Miten minua riehumisen aikana ja jälkeen kohdeltiin? Hyvin, liiankin hyvin. Ihan nolottaa aiheuttamani mielipaha näin jälkeenpäin. Minulle ei huudettu takaisin, sanottiin napakasti jos meni överiksi. Sanottiin, että näin tehdään eikä annettu vaihtoehtoja. En olisi siinä mielentilassa osannut mistään päättääkään itse. Oli turvallista kun aikuinen päätti. Pelistä aiheutuneen pettymyksen jälkeen menin usein omaan huoneeseen itkemään. Hetken kuluttua tulin ja pyysin anteeksi. Halusin pelata vielä. Isäni sanoi joka kerta, että minun kanssani ei ole kiva pelata kun aina suutun hävitessä. Lupasin myös joka kerta etten suutu. Isä pelasi, minä suutuin tappiosta. Hän silti jaksoi uskoa minuun. Muutaman vuoden ja satojen pelien jälkeen lopulta kestin tappioni. Isä aina lohdutti ja piti sylissä jos halusin. Se tuntui parhaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti